Äskettäin saimme lukea uutisen Väestörekisterikeskuksen ja TEO:n välisestä kädenväännöstä kansalaisten terveystietorekisteristä. Väestörekisterikeskus on vaatinut TEOlta aivan järjettömän korkeaa summaa joten TEO on kääntynyt yksityisen palvelutuottajan puoleen joka tarjoaa selvästi halvempaa järjestelmää. Tämä on kuitenkin ongelmallista sillä TEO:n olisi pitänyt kilpailuttaa hanke ja valtiolle saattaakin tulla tosi kalliiksi tämä kahden julkisen palvelulaitoksen kiista.
Meikäläiselle tilanne on erittäin tuttu. Olen professori ja tutkimustyö on periaatteessa päätyöni. Jotta voisimme tehdä tutkimusta tarvitsemme aineistoja. Suomessa on mainio julkinen laitos nimeltään Tilastokeskus joka tuottaa tilastoja ja tekee tilauksesta haastatteluja, postikyselyjä ym. Tilastokeskuksen suuri etu on myös, että se voi kytkeä tutkimukseen mukaan erilaisia rekisterejä, jotka vähentävät kysymysten tarvetta. Jokaiselta ei tarvitse kysyä tulotietoja ym. koska ne saa rekisteristä. >>
Kävin viime talvena Los Angelesissa - tai oikeastaan konferenssissa San Diegossa, mutta sitten vietin viikon ystäväni luona LA:ssa. Pari päivää ennen lähtöäni hän kysyi minulta, haluanko nähdä kaikkein uusimman Mallin tai ”Ideaparkin” joka Los Angelesissa on. Sanoin että tottakai. Hän vei minut - autolla tietenkin - Sunset Boulevardille Hollywoodin keskustassa ja ajoimme sisään korkeaan pysäköintitaloon. Ajattelin että tämä on tylsää. Sitten otimme hissin ja ajoimme maan tasalle. Ja siellä oli eurooppalainen disneyhenkinen pikkukaupunki raitiovaunuineen (ilmainen, tietysti) puistoineen ja suihkulähteineen, kapeine mutkittelevinen katuineen ja sievine pikku taloineen (kaksi kerrosta maksimikorkeus). Jokainen talo oli oma kauppansa tai elokuvateatteri tai ravintola tai mitä nyt nykyään kauppakeskuksessa kuuluu olla. Siellä täällä oli toreja joilla myytiin ruokaa yms. Aluetta ympäröivät paitsi korkeat pysäköintitalot myös asuinkerrostalot jossa asui ihmisiä jotka eivät halunneet liikkua autolla (siis lähinnä eläkeläisiä) ja jotka halusivat elää jonkinlaisessa eurooppalaisessa kaupunki-illuusiossa. Myymälät saattoivat olla itse tosi rajuja: menin sisään Abercrombie ja Fitchiin jossa oli pilkkopimeää, musiikki oli niin kovalla etten kuullut mitään mitä myyjät sanoivat, mutta silti löysin sieltä tyttärelleni puseron ja hän vieläkin käyttää suosikkinaan. >>
Tämä on juttu johon ei tietysti pitäisi koskea pitkällä kepilläkään, mutta minuahan sellainen juuri houkuttaa: mitä Myyrmanni, Jokela ja Kauhajoki kertovat sukupuolten välisestä tasa-arvosta Suomessa? Kuten edellisessä blogissa totesin, kyse on nuorista miehistä, ei suinkaan lapsista ja nuorista yleensä, kyse on hyvin erityisistä nuorista miehistä, joita voisi jopa haravoida kautta Suomen: heitä ei ole paljon mutta heitä on, ja nyt kun malli on syntynyt niin seuraava kerta on myös mahdollinen. Jos nyt sanotaan asia mahdollisimman selvästi: nuoret miehet ovat keksineet uuden tavan tehdä itsemurhan mahdollisimman näyttävästi. En usko, että kyse olisi jostain Al qaidan itsemurhapommittajan suomalaisversiosta. Ei näitä miehiä mikään suuri yhteinen aate elähdytä, vaikka he ehkä jossain internet-yhteisössä liikkuvatkin. >>
Eilinen päivä oli surun päivä Suomessa. Mutta se oli myös häpeän päivä: Jokelan jälkeen ei ollut tehty mitään sellaisia toimia jotka todella olisivat voineet estää Jokelan toistumisen. Ilmeisesti ei uskottu että se voisi toistua. Ja kun kuunteli ns. asiantuntijoita jotka täyttivät radion niin henkilökohtaisesti kyllä häpesin heidän puolestaan (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). Ei Kauhajoen tapauksessa ole kyse ”lasten ja nuorten pahoinvoinnista” tai ”psykologien puutteesta”, tai ”yhteisöllisyyden puutteesta”! >>
Tällaisena kuusikymppisenä äijänä en ole mikään graffitien suuri ystävä. Olen ollut lautamiehenä tuomitsemassa nuoria graffititaiteilijoita (mahdollisimman lievästi). Silti minusta on monia paikkoja joissa ne ovat olleet selvä kaunistus. Eräät alikulkutunnelit joissa on tylsä betoniseinä ovat aina silloin tällöin muuttuneet hienoiksi taideteoksiksi, palatakseen vähän ajan päästä taas ankeaan alkutilaansa. >>
Tämä on tietysti ns. pieni asia, mutta olisihan aika upeaa jos Hesassa käytettäisiin polkupyöriä n. kymmenen kertaa enemmän kuin nykyään. Muutaman kesäkuukauden aikana pyöräilijöitä sentään näkyy, mutta ei heitä silloinkaan kovin paljoa ole. Talvella saa sitten pyöräillä ihan yksikseen. Ja Helsingin keskusta on harvinaisen epäystävällinen paikka pyöräilijöille. Jopa suorastaan vaarallinen, esimerkiksi raitiovaunupysäkkien kohdalla. Mutta jotta pyöräily saisi vakavasti otettavan aseman niin vuoden ympäri pyöräilyä pitäisi ehdottomasti kehittää. Talvipyöräily ei ole suinkaan niin ikävää ja epämukavaa mitä voisi kuvitella. Itse muistan vielä hyvin, kun ajattelin etten missään nimessä viitsi ajaa pyörällä talvella. >>
Olen tässä viime päivinä vastaillut vaalikonekysymyksiin. Aika lailla samankaltaisia. Kun en ole harrastanut Facebookia niin en ole mennyt mukaan ”sosiaaliseen vaalikoneeseen” (vaikka nimi tietysti vähän velvoittaisikin!). Ja aika paljon sellaista, joihin minulla ei ole kovin vahvaa kantaa. Ruuhkamaksuja kannatan tiukasti (ja vastustan elämäntapa-autoilijoita joita ehkä voisi kutsua myös liikennepummeiksi, niin kalliiksi he tulevat muille), pääkaupunkiseudun kuntien yhdistäminen on minusta hölmö ajatus (pikemminkin alue pitäisi hajoittaa pienempiin yksiköihin), ja on tosi vaikea valita kummasta pitää säästää, terveyspalveluista tai kouluista jos on pakko säästää (Ei kummastakaan-vastausta ei hyväksytä).
Korruptio Suomessa on ennen kaikkea kunnallispoliittista korruptiota, kuten Kaarin Taipale on todennut. Kunnissa saa melko pienellä rahalla melko paljon aikaan, niin kuin viime kevään keskustelu Kehittyvien maakuntien Suomesta on osoittanut. Vihdin kunta on valmis sijoittamaan ison kauppakeskuksen paikkaan jossa se näivettää kunnan kaksi nykyistä keskusta ja on tietysti ympäristöllisesti aivan mahdoton (sinne ei pääse kuin autolla ja se on kaukana kaikesta…). Tätä ei voi selittää juuri muulla kuin kulissien takaisella toiminnalla.
Olen nyt neljättä kertaa kunnallisvaaliehdokkaana Helsingissä. Ekalla kerralla sujui parhaiten: pääsin varasijalle ja istuin melko usein valtuustossa. Kahdesti olen edustanut vasemmistoliittoa ja viimeksi vihreitä. Silloin tulos oli kaikkein huonoin: minä en sopinut vihreille eivätkä vihreät sopineet minulle. Vihreiden näkemykset esimerkiksi lastensuojelusta (mahdollisimman paljon lapsia huostaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa) tai kaupunkirakentamisesta (Pasilaan tosi korkeita torneja) eivät vastanneet omiani. Lisäksi minulla on vanha vasemmistohapatus ja nykyiset vihreät ovat oikeasti siitä aika kaukana. Ja on reilusti sanottava, että kuusikymppinen professorisäijä ei ole kovin suosittu Helsingin vihreiden keskuudessa, vaikka, kuten tuossa vieressä yritänkin todistaa, itse asiassa tiedän arkielämästä enemmän kuin keskimääräinen nuori lapseton nainen. Eli palasin nöyrästi takaisin Vasemmistoliiton huomaan. Se on ainoa puolue joka pitää Helsingissä vähäosaisten puolta ja yrittää murtaa kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien kuristusotetta kaupungista. Viime aikoina on näkynyt vähäistä liikettä sen suuntaan, että kokoomuksen ja demareiden liitto olisi hajoamassa ja se olisi todella iso juttu tässä kaupungissa. Esimerkiksi ruuhkamaksut ovat asia, joka saattaa liikahtaa eteenpäin jos muut ryhmät kävelevät kokoomuksen yli (sehän kannattaa tietysti rajatonta yksityisautoilua, halpoja parkkimaksuja, lisää ruuhkia ja lisää väyliä, esimerkiksi turhaa keskustatunnelia).
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, jota kiinnostavat kaiken maailman yhteiskunnalliset kysymykset. Vastustan erityisesti maahanmuuttajien syrjintää ja lasten tarpeettomia huostaanottoja.
